Piiat

Lähden tänään illalla minilomalle Milanoon, ja lentomatkoille piti luonnollisesti hankkia jokin pokkari ajankuluksi. Mukaani valikoitui automaattisesti bestseller Piiat (The Help, kirjoittanut Kathryn Stockett), johon perustuvaan elokuvaan ihastuin ikihyviksi.

WSOY kertoo tarinasta näin:
"Mustat ja valkoiset elävät rinnakkain, mutta toisiaan tuntematta Jacksonin Missisippissä. Mustille naisille opetetaan, miten valkoisissa kodeissa ollaan palveluksessa, ja valkoisille, miten aviomies napataan. Paljon muita vaihtoehtoja ei elämä naisille tarjoa etelävaltioiden pikkukaupungissa 1960-luvun alussa.

Vanha maailma vanhoine sääntöineen on kuitenkin murtumassa, eikä parikymppinen Skeeter halua päätyä kotirouvaksi. Hän ryhtyy kokoamaan kirjaa mustien kotiapulaisten elämästä havitellessaan omaa uraa. Hanke on vaarallinen sekä piioille että heidän emännilleen. Kotiapulaiset pelkäävät työpaikkojensa puolesta, valkoiset työnantajat eivät halua nähdä toista totuutta elämästään. Esiin nousee kuitenkin myös aito lämpö ja kiintymys, jota roturajat eivät voi estää."

Palailen reissun jälkeen asiaan, toivottavasti yhtä hyvällä palautteella kuin elokuvasta aikanaan lähipiirille annoin.

- susa-li

Hunger Games

Tämän illan ohjelmassa olisi tarkistaa tuoreimpaan kulttisarjaan, Hunger Games -kirjoihin, perustuva elokuva. Elokuvaa on hypetetty etenkin Amerikan maalla runsaasti etukäteen (Facebook-faniryhmä on yksinkertaisesti sanottuna overwhelming). Olen nähnyt elokuvasta nyt jo huonojakin arvosteluja, joten on todella mielenkiintoista nähdä, millainen lopputulos uusimmista suosikkikirjoistani on saatu aikaiseksi valkokankaalle.

Fantasiakirjoihin perustuvat elokuvat ovat pääsääntöisesti huonoja. Taru Sormusten Herrasta -trilogia taitaa olla ainoa poikkeus johon olen ollut tyytyväinen. Mutta, koska Hunger Games on scifiä, ehkä se parantaa mahdollisuuksia =D

Fantasiaturismia á la Derkinhovi

Derkinhovin musta ruhtinas (Dark lord of Derkholm, 1998)  Aarnikotkan vuosi (Year of the griffin, 2000)

Derkinhovin väestä kertovat kaksi kirjaa ovat osa tänä vuonna kuolleen britin, Diana Wynne Jonesin, suurta fantasiakirjatuotantoa. Nämä ovat ainoat kirjat, joita häneltä olen lukenut, ja niiden perusteella pitäisi lukea kyllä enemmänkin.

Kyseiset kirjat tarjoavat hieman erilaisen näkökannan fantasiamaailmaan.

Derkinhovin musta ruhtinas sijoittuu erilliseen fantasiamaailmaan, jonka on ottanut komentoonsa toisesta ulottuvuudesta, meidän maailmastamme tullut herra Chesney. Kyseinen Chesney käyttää fantasiamaailmaa turismin kohteena, järjestäen sinne seikkailumatkoja nyt jo 40 vuoden ajan. Kyseiset seikkailumatkat ovat tuhonneet fantasiamaailmaa jo vuosien ajan, ja herra Chesney on lähes orjuuttanut maailman kaikki ihmiset toimimaan tahtonsa mukaan. Nyt kansa on kuitenkin kypsä, ja velhojen johdolla aletaan järjestää vastarintaa.

Oraakkelit kertovat vastarinnalle, että he voivat voittaa vain valitsemalla tietyn henkilön sen vuoden Mustaksi ruhtinaaksi (jonka rooli on esittää kiertueiden pääpahista) ja tietyn henkilön viimeisen kiertueryhmän opasvelhoksi. Tämä valinta osuus vaihtoehtovelhoon nimeltä Derk, joka työkseen jalostaa ja kasvattaa lihaasyöviä lampaita ja muita erikoisuuksia, sekä hänen 14-vuotiaaseen poikaansa Bladeen.

 
Tarinan jatko-osa, Aarnikotkan vuosi, kertoo Derkin nuorimmasta tyttärestä Eldasta, ja tämän taikakoulutuksesta velhojen yliopistossa. Velhoyliopisto on rahapulassa, niinpä koulun rehtori lähettää kaikkien oppilaiden vanhemmille rahankerjuukirjeitä. Vastineeksi kirjeistä yliopisto saakin rahan sijaan kiukkuisia sukulaisia ja sekalaisen joukon salamurhaajia. Tämän takana ovat luonnollisesti Eldan ryhmätovereiden sukulaiset.


Koska yliopisto on opetuksen ja muunkin suhteen rappiolla, tulee Eldan ystävineen ottaa salamurhaajilta suojautuminen omiin kokemattomiin käsiinsä. Lisähässäkkää tuovat myös naapurivaltion puolelta meren takaa saapuvat aarnikotkajoukot sekä yliopiston rehtorin kuuhulluus.

Derkinhovi jatko-osineen ovat piristävää vaihtelua normaalisti niin kovin vakavasti itsensä ottavassa fantasia-genressä. Etenkin Derkinhovin musta ruhtinas parodioi perinteistä fantasiamaailmaa parrakkaine velhoineen ja muine fantasiakliseineen. Tällainen fantasiatyyli onkin suosikkini, mikä ei tosin varmaankaan toimisi niin hyvin ellen olisi lukenut osaani perinteisen eeppisestä fantasiasta.

Yksi heitä hallitsee

 

Ensimmäinen kontaktini fantasian klassikkoon, genren kantaisään, eli Taruun sormusten herrasta, sain ensimmäisen Potter-elokuvan ensi-illassa. Kyseisen elokuvan alkutrailereissa kun tuli mainos tulevasta elokuvasta eli Sormuksen ritareista. En ollut ennen tällaisesta kuullutkaan ( =D ), joten painoin elokuvan nimen mieleen ja kotiin palattuani aloin kyseistä elokuvaa googlettamaan. 

Sain tietää, että elokuva perustuu kirjaan, ja siitä vanhemmilleni paasatessani sain myös tietää että kyseinen kirja löytyy vanhempieni kirjahyllystä. Niinpä vohkin kyseisen kirjan vanhempieni ei-koskaan-luettu -hyllystä (ja nimikoin omakseni Harry Potter -nimitarralla...) ja aloin lukemaan. Ja, varsin kunnioitettavasti viidesluokkalaiselta, sain kyseisen kirjan luettuakin - mielestäni hieno saavutus 11-vuotiaalta. Viikko siinä meni, ja ajoittain pitkästyin kuoliaaksi, vaikka kokonaisuutena trilogiasta nautinkin.

En voi kutsua itseäni Tolkien-faniksi. En ole nimittäin ikinä saanut mitään muuta Tolkienin kirjaa luettua, en edes Hobittia, vaikka sen vähintään kolme kertaa olen aloittanut. Mielestäni kun kyseisen herran kirjoitustyyli on vain yksinkertaisesti pitkästyttävä, vaikka fantasiamaailma onkin mahtava. Tolkienin teksteistä, ja taustatutkimuksesta huomaa miehen tiedemiehen luonteen, ja mielestäni jokaisen fantasiamaailman taustat tulisikin olla yhtä pitkälle suunniteltuja - ja faneille kerrottuja. Ja luonnollisesti Skandinavian kansalaisena tulee oltua polleana, kun omaakin kansalliseeposta on käytetty pohjamateriaalina.  

 

Maailman mukaansatempaavin elämäkerta on Humphrey Carpenterin kirjoittama Tolkien-elämäkerta. Ainoita elämäkertoja joita olen ikinä lukenut useammin kuin kerran. Sekä ainut, oikea Sormusten herran kansikuva.