Ensimmäinen kontaktini fantasian klassikkoon, genren kantaisään, eli Taruun sormusten herrasta, sain ensimmäisen Potter-elokuvan ensi-illassa. Kyseisen elokuvan alkutrailereissa kun tuli mainos tulevasta elokuvasta eli Sormuksen ritareista. En ollut ennen tällaisesta kuullutkaan ( =D ), joten painoin elokuvan nimen mieleen ja kotiin palattuani aloin kyseistä elokuvaa googlettamaan.
Sain tietää, että elokuva perustuu kirjaan, ja siitä vanhemmilleni paasatessani sain myös tietää että kyseinen kirja löytyy vanhempieni kirjahyllystä. Niinpä vohkin kyseisen kirjan vanhempieni ei-koskaan-luettu -hyllystä (ja nimikoin omakseni Harry Potter -nimitarralla...) ja aloin lukemaan. Ja, varsin kunnioitettavasti viidesluokkalaiselta, sain kyseisen kirjan luettuakin - mielestäni hieno saavutus 11-vuotiaalta. Viikko siinä meni, ja ajoittain pitkästyin kuoliaaksi, vaikka kokonaisuutena trilogiasta nautinkin.
En voi kutsua itseäni Tolkien-faniksi. En ole nimittäin ikinä saanut mitään muuta Tolkienin kirjaa luettua, en edes Hobittia, vaikka sen vähintään kolme kertaa olen aloittanut. Mielestäni kun kyseisen herran kirjoitustyyli on vain yksinkertaisesti pitkästyttävä, vaikka fantasiamaailma onkin mahtava. Tolkienin teksteistä, ja taustatutkimuksesta huomaa miehen tiedemiehen luonteen, ja mielestäni jokaisen fantasiamaailman taustat tulisikin olla yhtä pitkälle suunniteltuja - ja faneille kerrottuja. Ja luonnollisesti Skandinavian kansalaisena tulee oltua polleana, kun omaakin kansalliseeposta on käytetty pohjamateriaalina.
Maailman mukaansatempaavin elämäkerta on Humphrey Carpenterin kirjoittama Tolkien-elämäkerta. Ainoita elämäkertoja joita olen ikinä lukenut useammin kuin kerran. Sekä ainut, oikea Sormusten herran kansikuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti