Christopher Paolini: Perillinen

 Jos Saphiraa pelotti, niin Eragon ei aistinut sitä. Hän ei aistinut muuta kuin tämän päättäväisyyden. Saphira räpytteli siipiään entistä nopeammin, ja muutaman minuutin päästä he saavuttivatkin tuon pyörteilevän pilviseinämän ja sukelsivat siitä läpi suoraan myrskyn keskukseen,
     Hämärä ympäröi heidät harmaana ja hahmottomana.

Lohikäärmefanaatikon joulukuun fiilistelyä.

Eragon-sarjan päätösosa ilmestyi englanniksi viime vuonna. Löysin kirjan viime joulukuussa Akateemisesta kirjakaupasta ja kannoin hypettäen kotiin. Enkä koskaan lukenut. Jotenkin kun on joskus aloittanut lukemisen suomeksi, ei se enää onnistu englanniksi (Potter on poikkeus. Potter on aina poikkeus.). Nyt kuitenkin eräänä päivänä törmäsin kirjaan suomeksi käännettynä kotoisasti Suomalaisessa kirjakaupassa ja kannoin hypettäen kotiin. Ja nyt se on luettu, vihdoin. Eikä Eragon pettänyt vieläkään.

Niille joille tarina ei ole tuttu: Eragon on nuori ihmispoika, joka päätyy mutkien kautta lohikäärmeratsastajaksi Valtakunnassa, jota hallitsee ilkeä tyranni. Eeppinen fantasiamaailma on täynnä haltioita, kääpiöitä, taikuutta ja muita juuri oikeita ominaisuuksia, joita hyvä fantasiatarina pitää sisällään. Lisäksi kirjan taika/haltiakieli on saanut inspiraationsa ruotsista, mikä aiheuttaa ajoittaista huvittumista. Haltiakuningatarta kun kutsutaan kikkailunhaluisesti drottninguksi, mikä ei ainakaan tällaista pakkoruotsin vihaajaa vakuuta.

Olipa kerran El-harimissa keltasilmäinen mies.
"Varo valheita", hän kuiski, minulle kenties.
"Älä pimeyden varjojen kanssa kamppaile, 
muuten ne valtaavat mielesi;
älä syvyyksien demoneita kuuntele, 
muuten ne tunkeutuvat uneesi."

Viimeisessä osassa tarina saavuttaa huippunsa runsaalla sodankäynnillä ja mieltä riemastuttavalla arvoitusten ratkonnalla. Tarina on kokonaisuudessaan suunniteltu etukäteen, ja hienosti ensimmäisestäkin osasta asti auki roikkuneet juonenpätkät kuroutuvat umpeen lopussa. Lopetus ei ehkä ihan täysin täyttänyt odotuksiani, mutta sehän kertoo vain siitä että kirjailija ei ole sortunut kliseisimpiin ratkaisuihin lopettaessaan.

Christopher Paolini on saanut idean tarinaan ja aloittanut sen kirjoittamisen 15-vuotiaana. Tämän ajattelisi olevan huono merkki, mutta tarina ei mielestäni ole missään vaiheessa kärsinyt tästä. Esikoisromaanikin on hyvä, toki tarina kehittyy mukavasti kautta linjan, viimeisen osan huipentaessa saagan. Jännittävää nähdä mitä Paolinista kuullaan myöhemmin. Nopealla googlettamisella Paolini ei ole valmis Eragonin maailman kanssa, ja lupailee useita itsenäisiä jatko-osia tulevaisuudessa.