Carpe librum

Jestas, onpas taas tullut päivitystaukoa, ja nyt ei voi enää edes vedota koulukiireisiin. Näemmä vain tavallinen työarki on vienyt mukanaan - työpäivän jälkeen tulee harvoin tehtyä enää mitään, ja viikonloppuvapaista ottaakin irti sitten senkin edestä. Loppukesä meni yhdessä hurauksessa ja nyt onkin edessä syksy uusine (tai uusvanhoine harrastuksineen).

Intoilen tällä hetkellä uudempana asiana sisustuksesta ja vanhempana asiana luovasta kirjoituksesta. Vuosikausiksi kirjoittaminen on jäänyt lähes nollaan, ajoittain vain vilkaissut keskeneräisiä käsikirjoituksia. Nyt viime viikolla aloitin kuitenkin kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssin, jossa opettaja kerran viikossa ns. "potkii persuulle" kirjoittamisen suhteen. Viime viikonloppu tulikin vietettyä vanhojen keskeneräisten käsikirjoitusten parissa, tutkien olisiko siellä jatkamiskelpoista materiaalia - jopa romaaniksi asti.

Luettua on tullut harmittavan vähän vapaa-ajalla, ja senkin edestä vanhoja tuttuja. Lueskelin viime viikolla Eddingsin pariskunnan Althaluksen pitkästä aikaa. Edelleen tarina tempaa mukaansa, mutta kertomistavasta tunnuin vähän kasvaneen ulos. Nyt olen kirjoittamisprojektini lomassa lueskellut Victoria Hanleyn Bellandran kristallia, minkä koen vahvaksi kirjalliseksi esikuvaksi. Sieltä haen rakenteellista mallia omiin sepustuksiini.
Ja Potteria. Ficceinä ja varsinaisia kirjoja. Syksyn aikana on luvassa tatuointiprojektia aiheen tiimoilta, katsotaan koska saan mahdollisesti tänne kuvaa näkyviin... ^^

Ernest Cline: Ready Player One

"Kytkin molemmat pistoolit automaattitulitukselle ja vedin liipasimia siirtyessäni huoneesta toiseen ja lanasin jokaisen tielleni tulevan tietokonehahmon. Vartijat ampuivat takaisin, mutta heidän luotinsa kimpoilivat vaarattomasti haarniskastani. Panokset eivät loppuneet, koska joka laukaisulla uusia teleportattiin lippaiden pohjalle.

Tämän kuun ampumatarvikelaskusta tulisi tolkuton." 

Huh, nyt onkin menossa oikein scifi-viikko (ja harvinaisen aktiivinen sellainen). Samalla kun itse etsin kirjastosta käsiini Enderin, törmäsi mieheni tähän viime vuonna suomennettuun teokseen, joka on herättänyt paljon huomiota. Kun mies ei sitä sitten heti ottanut luettavaksi, ajoin edelle. 

Ernest Clinen erikoisromaanin maailmassa eletään vuotta 2044, ja maapallon resurssit ovat vähissä ja elo ankeaa. Onneksi on virtuualitodellisuus OASIS, jonne on hyvä paeta reaalimaailman ikävyyttä. Oasiksessa tapahtuu suurin osa maailman toiminnasta muutenkin: ihmisillä on työpaikkoja virtuaalitodellisuudessa, ja päähenkilömme Wade käy lukionsa poistumatta lainkaan kotoaan. 

Oasiksen keksijä ja omistaja on kuollut tarinan alkaessa viisi vuotta sitten, jättäen jälkeensä valtavan omaisuuden vailla perijöitä. Kyseinen multimiljardööri-nero onkin järjestänyt omaisuudestaan valtavan, kolmiosaisen pääsiäismunanmetsästyskilpailun, jonka vihjeinä toimii 80-luvun populaarikulttuuri kaikessa monimuotoisuudessaan. Tarina alkaa kun päähenkilömme Wade on löytänyt ensimmäisen portin, ja tapahtumat alkaavat kelaamaan hurjalla vauhdilla eteenpäin, kun "munastajat" ympäri maailmaa käyvät taistoon. 

Olen itse syntynyt vasta aivan 80-luvun lopussa, joten en ole elänyt kirjan hehkuttamaa vuosilukua niin, että voisin sanoa eläneeni. Tarinassa vilisevät viittauksen kultaiseen kasariin ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi tuttuja, ja vaikka eivät olisikaan, tarina imaisee oitis mukaansa. Tarinan kulku ei hidastu hetkeksikään, ja luinkin kirjan lähes yhdeltä istumalta eilisen vapaapäiväni aikana. Ja odotan, että pääsen lukemaan kirjan uudelleen ja uudelleen. Nautittavaa juonen kuljetusta, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, ja ihana nörttitodellisuus! Kirjallisuusviitteitä oli vähiten, niitä jäin eniten kaipaamaan.

Kirjaa on kritisoitu arvosteluissa syvyyden puutteesta. Itse olin hirmu tyytyväinen, kun kirjasta puuttui niin montaa muuta vaivaava turha sanakikkailu kokonaan. Lauserakenteet olivat perinteisiä, eikä lukuenergiaa kulunut liikaa lukemansa analysointiin. Tarvitseeko kaiken nyt aina olla niin kovin syvällistä! Itselleni kirjallisuus on aina tarjonnut rennon mahdollisuuden eskapismiin ja sitä tämä kirja tarjoaa. 
Hahmojen yksiulotteisuutta on myös kritisoitu. Mielestäni hahmot, Wade ja hänen virtuaalimaailman kautta tuntemansa ihmiset ja ystävät, ovat päin vastoin hyvinkin samaistuttavia. Vaikka Wade tuntee kirjan muut hahmot ainoastaan Oasiksen kautta, välittyy kaikista kuitenkin läpi ihmisyys, ja hahmoista valikoituu ne suosikit ja inhokit. Tarinan ihmisiä jää kaipaamaan kirjan lopussa.

Orson Scott Card: Ender('s game)

"Heidän järjestäytyessään saapumispäiviensä mukaisesti Ender kulki edestakaisin käytävällä. Melkein kolmekymmentä hänen sotilaistaan oli uusia, suoraan lähtöryhmästä saapuneita, täysin kokemattomia taistelussa. Jotkut olivat jopa alaikäisiä - ovea lähinnä olevat olivat surkuhupaisan pieniä. Ender muistutti itseään siitä, että samanlaiselta hänkin oli varmaan näyttänyt Bonzo Madridista tullessaan ensimmäisen kerran armeijaan. Mutta Bonzolla oli ollut selvitettävään ainoastaan yksi alaikäinen sotilas." 

Ah, vanha kunnon scifi-klassikko. Ilmestynyt vuonna 1986, minun lukemani suomenkielinen painos (suomentanut Veikko Rekunen) on ilmestynyt vuonna 1990. Orson Scott Cardin teos Ender's game, suomennetulta nimeltään yksinkertaisesti Ender. Enderistä puhutaan, että tämä klassikko on useiden sotakoulujen suosituksena oppilailleen, että tämä teos opettaa hienosti sotastrategiaa. En tiedä militaria-hyödystä, mutta vilpittömästi suosittelen kyllä kaikille, jotka arvostavat perinteistä, laadukasta scifi-kirjallisuutta.

Tiivistettynä juoni kertoo tulevaisuuden maailmasta, maailmasta, jonka lähihistoriasta löytyy täpärästi voitettu alien-sota ötököiksi (bugs) kutsuttuja muukalaisia vastaan. Sodan toistumista peläten maailma on muuttunut. Ihmisten elämää ja eritoten lisääntymistä rajoittavat moninaiset hallituksen asettamat säännöt, ja lapsia tarkkaillaan ja koulutetaan syntymästä asti seuraavaa alien-sotaa varten. Päähenkilömme Ender valitaan sotakouluun kuuden vuoden kypsässä iässä, ja kirja seuraa Enderin elämää seuraavan viiden vuoden ajalta.

 Itse tartuin tähän kirjaan jälleen kerran elokuvan johdattamana. Marraskuussa on tulossa tähän ja kirjan jatko-osaan, Kuolleiden puolustajaan, perustuva elokuva. Kuulin tulevasta elokuvasta ystäväpiirimme sisällä, ja etsin kirjan nopeasti käsiini. Olen noin kymmenen vuotta sitten lukenut Cardin Alvin-sarjaa, ja pidin niistä kirjoista silloin. En kuitenkaan jostain syystä ikinä etsinyt käsiini miehen muita kirjoja (luultavasti johtuen 14-vuotiaan itseni scifi-rajoittuneisuudesta). Ender oli kuitenkin hieno elämys. Tarina on mukaansa tempaava, ja teksti laadukasta. Olen tunnettu siitä, että jos kirja ei viimeistään 50 ensimmäisen sivun kuluessa käy mielenkiintoiseksi, jää se kesken. Ja nykyään olen ollut erityisen huono lukemaan mitään suomenkielistä. Tämän kirjan kohdalla molemmat ongelmat jäivät syrjään. Kirja tempaisi mukaansa ensimmäisessä 10 sivussa, ja teksti oli tarpeeksi tasokasta, joten lukukieli ei ollut ongelma. 

"Kunpa olisimme pystyneet puhumaan teille, kuningatar sanoi Enderin sanoin. Mutta koska se ei onnistunut, me pyydämme vain tätä: älkää muistako meitä vihollisina vaan traagisina sisaruksina, jotka kohtalo tai luoja tai evoluutio muutti ruumiiksi. Jos olisimme suudelleet, se olisi ollut sellainen ihme joka olisi tehnyt meidät inhimillisiksi toistemme silmissä. Sen sijaan me surmasimme toisiamme. Silti me toivotamme teidät tervetulleiksi kestiystäviksi. Tulkaa kotiimme, maapallon tyttäret, asukaa käytävissämme, kerätkää satoa pelloiltamme. Me emme voi tehdä sitä, te olette nyt meidän kätemme. Kukkikaa, puut; kypsykää, pellot; lämmittäkää, auringot; olkaa hedelmälliset, planeetat. He ovat meidän kasvattityttäriämme ja he ovat tulleet kotiin."

Karuselli

Kirjojen omistamisen lisäksi on tärkeää omistaa paikka, jossa niitä tärkeitä romaaneja säilyttäisi. Henkilökohtaisesti kauniit ja käytännölliset huonekalut ovat erityisen tärkeitä - niin tyylikkäältä kuin sisustuslehtien harkitun sotkuiset kirjaläjät näyttävätkään, itselleni kirjojen helppo tavoitettavuus on tärkeässä asemassa.

Olen saanut isoäidiltäni ison, arvokkaan tummasävyisen, kolmiosaisen kirjahyllykompleksin, jossa on vitriiniosuuksia ja avohyllyjä. Kirjojen varastoiminen tällaiseen hyllyyn on nautinnollista; tilaa on runsaasti, ja aakkosjärjestyksellä kikkailukin on mahdollista. Tämä superorganisointi loppui kuitenkin kuin seinään, kun ystävän kautta toteutui pitkäaikainen haaveeni.

 

Böknäsin legendaarinen Karuselli-hylly muutti meille kesäkuussa. Ystäväni oli perinyt hyllyn, mutta ei kokenut sitä omaan sisustussilmäänsä sopivaksi. Itse taas olen kuolannut kalusteita jo vuosia, mutta nuukuus on aina iskenyt. Nyt saimme kuitenkin kumpaakin tyydyttävän vaihtokaupan avulla Karusellin minun omaisuudekseni. Ja voi sitä paijauksen määrää mitä hylly on jo saanut osakseen! Ahkeran uudelleen järjestelyn ja hiomisen jälkeen hylly on saanut sisällökseen suosikkikirjani (ja myöskin tyylikkäimmät kirjani) arvoisessaan järjestyksessä. 

Tämä jos mikä on läpi elämän kestävää rakkautta ensi silmäyksellä.

Cassandra Clare: City of Bones (Mortal instruments 1)

Niin pitäisi lopettaa young adult -kirjojen lukeminen. Nyt useamman kerran jo käynyt niin, että kirja on ihan jees, tarpeeksi jees että se tulee luettua loppuun, ja aloitettua jatko-osakin. Ja sitten siinä vaiheessa tajuaa millaista sontaa sitä on tullut luettua.

City of Bones on ensimmäinen osa viisi-osaista Mortal Instruments-sarjaa. Kirjailija Cassandra Clare on ollut tuottelias kirjoittaen muitakin sarjoja, mutta törmäsin arvosteluissa useisiin plagiointisyytteisiin.

Tartuin Luukaupunkiin törmätessäni tähän uuteen "ilmiöön" elokuvajulisteen muodossa. Kirjasta on tulossa elokuvaversio tämän vuoden elokuussa, ja ainakin traileri vaikuttaa todella lupaavalta. Ehkä elokuva on saanut osakseen karsintaa, jota kirja ei valitettavasti ole kokenut.

Päähenkilö on 15-vuotias Clary, tyttö joka ei olekaan niin tavallinen teini kuin luulee. Nopeasti Clary ja hänen paras ystävänsä Simon joutuvat tempaistuksi New Yorkin yliluonnollisiin kerroksiin, joissa riehuvat demonit, niiden metsästäjät sekä lukuisat muut olennot.

Kirjassa ärsyttävää alusta asti on, että mitään ei selitetä kunnolla. Ensimmäiset sata sivua kuluivatkin turhautuneessa tilassa, kun kovasti paljon tapahtuu ja ilmaantuu uusia hahmoja, mutta mitään ei vieläkään kunnolla ymmärrä. Kun asioita sitten vihdoin aletaan selittää, se tapahtuukin juurta jaksain, niin että omaa ajattelua kirja ei sitten vaadikaan enää lainkaan. Dialogi on hieman ontuvaa siinä mielessä, että ei kukaan ikinä sano oikeasti noin! Huumori on sarkastista, kevyesti hymäyttävää, mutta siihen se jää. ...Nyt kun arviotani tutkin, ihmettelen miten edes sain kirjan kokonaan luettua =D Ja olen huolestunut tulevaisuudestani, sillä kun osti kaikki viisi kirjaa kerralla Kindlenä, sai kaksi ikään kuin kaupan päälle.

Yhteenvetona: Vetovoimainen kirja, joka sitten loppujen lopuksi onkin vähän pettymys toista kirjaa aloittaessa. Mutta ehkä tästä saadaan hyvä elokuva (niin kuin uskottelin Beautiful Creaturesin kohdalla. Oh well.)

- susa-li

Top Ten Tuesday: 10 hienointa kirjan kantta

Long time no ocean! Kylläpä on elämä vienyt mennessään, ensin kuumeista opinnäytetyön viimeistelyä ja sitten tempaisikin jo työelämä mukaansa. Koko ajan olen kyllä rentoutunut lukemisen avulla, mutta en kovastikaan mitään mainitsemisen arvoista. Beautiful Disasterin jatko-osa Walking Disaster ilmestyi. Se oli ihan ok, sen enempää siitä ei oikein osaa sanoa. Ja lopun edestä lukeminen on tapahtunut internetin ihmeellisessä maailmassa, lukien uutta ja vanhaa Harry Potter -fanfictionia. Aiheesta pitää ehkä joskus postata. Tai sitten ei...

Mutta nyt päivän aiheeseen. Tämän viikon meemiaihe ei kolahtanut, siksi valitsin jonkin muun listalta. Nyt siis "Top Ten Favorite Book Covers Of Books I've Read"

10. Vaikka ykkössuosikkejani ovat perinteiset, piirretyt kannet, vetoaa
 myös tällainen moderni, tyylikäs kansi kuin Divergent-trilogiassa. Teema on tyylikäs, sopii hienosti scifi-maailmaan, ja trilogian kaikissa kansissa on yhtenevä teema. Ja kohokuvioista plussaa! Ainakin amerikkalaispainoksen pokkareissa kansissa on kiiltoa ja kohoa, hienoa kun kirja tuntuu sormiinkin erilaiselta.


9. Eragon-saagan kannet. Lohikäärmeet ovat tunnetusti suosikkiaiheitani, ja näissä kansissa lohikäärmeet näyttävät hyviltä. Jokainen lohikäärme on erivärinen, tuoden vaihtelua kansiin. Jokainen kansi myös esittelee yhden saagan lohikäärmeistä, jotka tulevat asteittain mukaan.Toki olemassa on hienompiakin lohikäärmekansia, mutta kyllä nämä top-kymppiin pääsevät.

8. Harry Potterin suomalaiset kannet. Yleisestä mielipiteestä huolimatta voin sanoa, että rakastan Mika Launiksen kansitaidetta, vaikka ne ovatkin hyvin erilaiset kuin muilla. Ja toki myös ruotsalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset kannet ovat upeita. Suomalaiset kannet ovat kuitenkin ensimmäinen kosketus Pottereihin minulla, ja varmaankin siitä johtuen Harry näyttää aina minulle siltä kuin Launis hänet on visioinut.Samaa ei kyllä voi sanoa mm. Draco Malfoysta, jonka hiukset ovat väärän väriset 2. kirjan kannessa...

7.  Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritarit -kirjojen kannet. Kannet ovat iloisen värikkäitä, kauniisti piirrettyjä, ja kuvaavat lohikäärmeet mahtavasti. Liskot eivät ehkä ole niin klassisen lohikäärmeitä kuin ajattelen, mutta sopivat täydellisesti kirjoihin ja niiden kuvaamiin, ei niin klassisiin liskoihin.

6. Taas yksi lohikäärme-kansi. Yksi nuoruuden suosikkikirjasarjoistani (toimii edelleenkin): Lumotun metsän kronikat. Muistan, että lainasin kuvassa näkyvän sarjan ensimmäisen osan juurikin kirjan kannen perusteella. Mystisen pelottava lohikäärme, ja kauniin satukirjamainen asettelu kaikkine kehyksineen ja kauniine prinsessoineen. Tässä kannessa ei ole mitään sellaisia ärsyttäviä virheitä, mitä esim. Pottereiden kansissa esiintyy. Kannen yksityiskohdat täsmäävät kirjan kuvauksiin.

5. Stephenie Meyerin Twilight-saagan kansitaide. Tätä ei vain voi jättää mainitsematta; edelleen saatan unohtua tuijottelemaan koko sarjan kansitaidetta, ja jäädä pohtimaan mikä näistä onkaan mielestäni hienoin. Riisuttu yksinkertaisuus, upea musta tausta ja kauniit, pelkistetyt valokuvat. Kansitaide sopii loistavasti synkän tyylikkääseen genreensä, tällaisia kansia enemmän!

4. DragonLance -saagojen kannet ovat kaikki mielettömän hienoja, klassisen eeppisiä fantasiakansia. Käsin piirrettyä, taidokasta jälkeä. Esimerkiksi valitsin kronikoiden kolmannen osan kannen, johtuen yhdestä simppelistä asiasta: ehtymätön rakkauteni Raistlin-hahmoa kohtaan. Raistlin on alusta asti hieman synkähkö, mysteerinen velho, joka sitten myöhemmin valitsee selkeämmin puolensa, ollen entistä vastustamattomampi pimeyden velhona. Raistlin on harvassa kannessa niin lumoavasti vangittu kuin tässä kuvassa. Vaikka hän on vielä punaisissa kaavuissa, on ilme jo mahtavan juoni, tihkuen sitä kaikkea älyä ja vallanhimoa. Toki, on koko sisarussarja - Caramon, Kitiara ja Raistlin - hienosti ikuistettu. Raistlinia voittanutta ei vain ole.

3. No se aito ja alkuperäinen Taru sormusten herrasta, kotimainen kansi. Tämä on se kansi millä kirja löytyy omasta hyllystäni, ja jolla varustettuna olen kirjan ensimmäistä kertaa lukenut. Olen aiemminkin mainostanut, miten vähän arvostan elokuva-kansia. Ja ylipäätään aina epäilen kansitaiteiden uudistamista uusia kirjapainoksia ottamista. Mitä sitä vanhaa, hyvää, kaunista vaihtamaan.

2. Roope Ankan elämä ja teot. Don Rosan piirrokset ovat tietysti kaikki mielettömiä. Roope Ankka on kuitenkin se kuningas ankkojen joukossa, ja tämä kansi sopii niin upeasti Roopen nuoruuden tarinoiden kanneksi. Se tausta kaikelle, miten kyseisestä herrasta on tullut iän myötä niin äreä ja sulkeutunut. Rahaa rakastavalla ankalla on muitakin ajatuksia kuin finanssit!

1. David & Leigh Eddingsin Althalus. Kaikissa Eddingsin kirjoissa on hieno kansitaide, mutta mielestäni Althalus vaatii erityismaininnan, ja ykkössijan tässä listauksessa. Muistan, kun olin jo lukenut Belgarionin ja Mallorean tarut, ja törmäsin perusruokakauppamme Prisman kirjahyllyssä Eddingsien uutuuteen. Ensin huomion kiinnitti mielettömän hieno, kohopainatuksellinen kansi (ja kissa!), ja sitten vielä päälle se ilo, että kyseessä on uusi Eddings!

- susa-li

the Host valkokankaalla

Vuosi sitten luin ensimmäisen kerran Stephenie Meyerin scifi-teoksen, the Hostin, eikä se jäänyt siihen yhteen kertaan, todellakaan.

Nyt kirja on saapunut valkokankaille, virallinen ensi-ilta on huomenna, mutta ennakkonäytös on kiva, ja elokuva on siis jo nähty. Ja voi mikä leffasovitus! Ensimmäistä kertaa voin sanoa olevani miltei täysin tyytyväinen suosikkikirjan elokuvaksi muuntamiseen.

Elokuvasta oli osattu jättää juuri oikeita kirjan osasia pois, niin että tarina toimi jouhevasti, eikä tuntunut että mitään tärkeää olisi jäänyt pois. Kun mietin juonta ei-kirjanlukeneen näkökulmasta, uskoisin että se toimii heillekin eikä jää aukkoja tarinan ymmärtämiseen.

Ja näyttelijävalinnat! Kuvia katsoessa epäilytti, mutta ei epäilytä enää. Saoirse Ronan tekee loistavaa työtä kahtiajakautuneena Melanie/Wandana, ja kaikki muutkin pelaavat hyvin yhteen. Jamie oli hieman nuorempi kuin olin itse ajatellut, mutta saattaa johtua omista mielikuvistani.
Suosikkihahmoni kirjassa oli Ian, eikä elokuvaversio hahmosta tuottanut pettymystä.

Elokuva kestää reilun 2 tuntia, ja pituus on juuri sopiva. Missään vaiheessa ei alkanut pitkästyttää. Kaiken kaikkiaan, olen haltioitunut.